lauantai 10. toukokuuta 2008

Irene

Olin juuri lopettanut suihkun. Eilen illalla iholle levittämäni aimeliinivaha tuntui liukkaalta. Kun yritin hangata sitä pois postimyynnistä tulleella froteepyyhkeellä. Lluongo oli ilahtunut niistä kahdesta kirkkaanlimevihreästä pyyhkeestä, jotka lahjoitin hänelle. Kello oli ohittanut jo viiden ja varjot tarjosivat oman viileytensä, kun horjahtelin ulos suomalaisten hikiteltasta. Yleensä en nauti alkoholia, mutta olin oppinut luottamaan näihin kahteen pohjoisen biologiin. Nojasin höyryävän vartaloni liituvajan tikkuiseen ulkoseinään.

Kuten Isäni edesmennyt palvelija Seymour II oli jankannut aina aamiaismunia paistaessa, että kovaksikeitetytkin rikkoutuvat, kun niitä lyö tarpeeksi lujaa, niin löin minäkin huomattuani yllättävän tilavääristymän. Olin jo muutama minuutti sitten huomannut vartaloltani kimpoilevien hikipisaroiden kimpoilevan pois näkymättömästä materiasta, juuri siinä suihkuhuoneessa, jossa paijasin alastonta ihoani(!). Olin olevinani huomaamatta asiaa, mutta kuullessani turhankin kovasti saunan kuistilla olevan muovituolin liikahtavan, totesin, että nyt on pakko iskeä. Käännyin heilauttaen vasemman nyrkkini voimakkaasti sivusilmällä huomaamaani vääristymään. Se upposi massaan kuin veitsi voihin. Naismainen älähdys ja parkaisu seurasi reaktiotani. Näin maisemavääristymän etääntyvän, mutta minä lähennyin nopeammin ja annoin oikeani puhua oikeutta. Kuului toinen parahdus; varmistuin, että kyseessä on nainen. Hetken ajattelin, että vastassa on suojatekniikalla varustetut amatsonit. Mitä hullutta tuhlata moista teknistä edistyksellisyyttä tällaiseen, ajattelin, kun survaisin polveni maisemavääristymällä suojautuvan taistelijanaisen nivusiin. Tuollaisen tyypit eivät ansaitse nivusia, ajattelin, ennen kuin tunsin sähköiskumaisen tällin omassa haarovälissäni.

Miten ihmeessä olionkin ollut niin typerä! Makasin maassa haukkoen henkeäni. Tajusin juuri ennen kuin amatsoni paljasti itsensä, että hän oli Irene. Tiesin, että hän oli tullut hakemaan oikeutta. Taustalla soi kaiuttimista unkarilainen kansansävelmä "Irene söi kakkaa", kuin muistutuksena siitä pienestä kiusalaulusta, jota tapasimme hänelle laulaa koulussa välitunneilla. Tiesin, että päiväni ovat luetut, eikä mikään voisi pelastaa. Irene lähestyi heilutellen kevytmetallista metallista lihanuijaa. "Tällä lihanuijalla liha ei rikkoudu liikaa, vain juuri sopivasti", hän nauroi ja kikatti mielipuolisesti.

Onneksi erikoiskoulutuksessani oli opetettu vapautumaan nimenomaan nippusiteistä, joilla Irene oli minut sitonut. Nappasin ensimmäiseksi vapautuneella vasemmalla kädelläni (vielä roikkuen ylösalaisin jaloistani) kiinni Irenen lihanuijaa heiluttavasta kädestä. Hänen kasvonsa vääristyivät petokseni paljastuttua. Hän yritti kaikkensa tempoillessaan irti otteestani, kunnes sain toisenkin käteni irti ja tapoin hänet nopealla kuristusotteella. Hänen ruumiinsa äärellä tuumasin, että me kaikki tarvitsemme rakkautta. Mietin myös, että olisinko saattanut toisenlaisissa olosuhteissa tuntea aitoa seksuaalista intohimoa Ireneä kohtaan, tai peräti rakastua.